Pimeänä, märkänä iltana ajelin ekaa kertaa katsomaan miten me voisimme rouvaa kenties auttaa jatkamaan hyvää, pitkää elämää. En tiennyt yhtään mihin menen, koko tienoo oli vieras. Silti pimeässäkin tuntui mukavalta kulkea omenapuiden reunustamaa mäkeä ylös kohti ruutuikkunoista kajastavaa valoa. En muista mitä talon väen kanssa puhuttiin, mutta muistan ihollani vieläkin miltä tuntui astua rouvan kuluneen kynnyksen yli, paksujen lämpöä pitävien villaverhojen välistä. Voin aavistaa, että siinä oli jotain samaa, mitä joku kokee nähdessään ensikertaa ihmisen jonka kanssa, järjenvastaisesti, tietää viettävänsä häitä.

Ensin kylmät väreet, sitten pehmeä kaiken peittävä lämpö joka nostaa hymyn huulille. Taustalla varmuus ja tuttuuden tunne. Tuntui siltä, että teen täällä mitä ikinä mun halutaan tekevän vaikka vain siksi, että saan olla täällä. Tällä rouvalla on sielu ja se sielu ei itke eikä ole kuolemassa. Arvokkaasti toivottaa vieraan tupaan, katsomaan peremmällekkin. Ei piilottele aikojen tuomia vaivoja, kulumia eikä esitä mitään. Yhtä mutkatonta, tyyntä kauneutta voi nähdä leikkeihin keskittyneessä lapsessa, vanhan ihmisen silmissä, veden hiomissa kallion kyljissä.

Pitäisi enemmän uskaltaa pysähtyä ja arvostaa sellaista, mutta ihmisillä on niin järjetön kiire, että ne ei ehdi nähdä. Miten paljon tavotellaan niin turhia asioita. Nyt on muotia kotoilu, koti, kotona tekeminen, sisustaminen, tuunailu, hyviä asioita kaikki. Silti usein tuntuu, että jotain on pielessä. Kauneudesta osataan nauttia vasta, kun kaikki on valmista ja täydellistä. Kodin laitto haiskahtaa suorittamiselta ja pätemiseltä. Rouvan tuvassa ei haise, siellä tuoksuu. Nyt tarvii lähteä omaan kotiin nuuskimaan tuoksuisiko siellä ruoka vai kenties väsyneitten lasten kiukku ja kuistille unohtuneet märät hanskat.

(Kuva ei liity tekstiin.)

Otetta Oy

045-1294418 Mirva